Ihminen on juuri niin onnellinen kuin päättää olla.— Abraham Lincoln
Ostin joskun reilu vuosi sitten kirjan työreissulla alennusmyynnistä, Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti. Löysin sen siivotessani kirjahyllyn. (poistin kaksi Ikea-kassillista kirjaja ja edelleen on hyllyt täynnä.) Selasin kirjaa, en koskaan saanut luettua sitä alkua pidemmälle. Ehkä nyt on sen aika uudelleen, sopisiko se tähän kriisiin?Silmiini osui kohta, missä puhutaan hauskanpitämisestä. Eräs neuvo oli, että mikä sinusta oli hauskaa 10-vuotiaana, on todennenäköisesti sinusta hauskaa edelleen. Mietin mitä rakastin tehdä tuon ikäisenä, jäin ajatukseen kiinni. Rakasti vanhoja tyttökirjoja, Anna ystävämme, Tytöistä parhain, Kahdeksan serkusta. Saatoin piirtää tunti kausia. Tykkäsin yökyläilystä. Suunnittelin itse vaatteita ja ompelin niitä, ilman kaavoja tietysti.
Lasten syntymän myötä olen lopettanut itselleni piirtämisen kokonaan. Ompelen enää verhon saumoja. Luen edelleen, mutta tylsiä, aikuisia kirjoja, niitä joita kuuluu lukea. Yökyläily, hmm, haluan yleensä omaan sänkyyn nukkumaan.
Kuopus pyysi kirjastossa lukemaan jotain puolisarjakuvaa. Hain hyllystä Alcotin Kahdeksan serkusta-kirjan. Nyt me luetaan yhdessä iltasatua parin vuoden tauon jälkeen. Aika kivaa, en muistanut kirjasta läheskään kaikkia yksityiskohtia. Löysin divarista kirjan Tytöistä parhain. Luetaan se seuraavaksi. Mietin myös luonnoskirjan ostamista. Osaanko enää piirtää? Olen joskus ollut ihan kohtalainen piirtäjä. Uskallanko?
Ja se yökyläily. Ja se aikaisempi lista. Pidä juhlat. Tyttöjen yöpuku-bileet? Pari klassikkoelokuvaa kuten Dirty dansing, Pretty woman, muita? Popcornia, pyjama päälle, hihitystä yöhön asti... Tätä täytyy kehitellä eteenpäin.
Piirrä, hyvä ihminen, piirrä! Se on lukemisen, käsitöiden, ja kirjoittamisen ohessa mitä parhainta terapiaa. Vanhan harrastuksen uudelleen aloittamisessa tärkeintä on olla vaatimatta itseltään täydellisyyttä, koska taukoa on ollut ja taidot ruostuneet. Mutta kyllä ne palautuvat, kun antaa itselleen aikaa.
VastaaPoistaLuin tuolla aiemmin myös kirjoituksesi siitä, miten teidän perheessä on ihan omat normit. Teille normaali on muille epänormaalia. On ihan pakko sitä kommentoida tähän samaan viestiin. Esikoispojallani on Aspergerin syndrooma. Oireet ovat onneksi nyt lapsen kasvettua (on nyt 10v.) olleet lievempiä kuin monilla muilla as-lapsilla, mutta yksinhuoltajana jouduin silloin vaikeimpina vuosina kehittämään ihan omat selviytymiskeinoni, koska vertaistukea en saanut mistään, eikä ollut ketään kenen kanssa olisin voinut jakaa sitä taakkaa. Tärkein selviytymiskeinoistani oli aivopestä itseni uskomaan perhe-elämämme normaaliuteen. Loin meille ihan oman maailman, omat rutiinit, omat toimintamallit, jotka me kaikki lopulta sisäistettiin niin täydellisesti, että siitä tosiaan tuli normaalia. Näin oman elämämme erikoisuudet vasta silloin, kun joku tuttavaperhe tuli käymään ja näin rinnakkain oman as-lapseni ns. 'tavallisen lapsen' kanssa. Vain sellaisina hetkinä päässäni kävi ajatus, että "hei, minulla tosiaan on erityislapsi, ei meidän arkea voi verrata muiden arkeen". Sellaisina hetkinä en aina oikein edes osannut puhua lapsista. En tiennyt mitä olisin voinut puhua, koska oma kokemukseni äitinä olemisesta oli tyystin erilainen kuin ystävilläni.
Minäpä ryhdyn blogisi lukijaksi. Pakkohan se on, kun tämä herättää niin paljon ajatuksia!
Kiva, kun löysit tänne.
VastaaPoistaSamalla, kun siivosin sitä kirjahyllyä, niin vastaan tuli vanhat vastaan vanhat värikynät. Tätyyy vielä hankkia piirustuspaperia. Tytöiltä saattaa löytyä, jos menen penkomaan.
Tuosta normauluidesta. Yleensä ei edes harmita tämä oma erityinen arki, mutta välillä on päiviä, kun toivoisi asioiden olevan vähän helpompia. Esikoisella on epätyypillinen autismi (tyttö on todella hyvässä kunnossa nykyään!) ja keskimmäisellä on asperger, tarkkaavuushäiriö ja pakko-oireinen pelkotilahäiriö. Näiden erityisten kanssa tämä elämä on spesiaalia, tapahtumarikasta, eikä ainakaan tylsää.